Puhuin yhdessä aikaisemmista postauksistani uskovani au pair-vuoden antavan minulle paljon uutta koettavaa elämään, mutta en tuolloin olisi voinut uskoa, että viikon päästä tuosta kirjoituksesta makaisin Danderydin sairaalan leikkauspöydällä. Tässä postauksessa jaan yhden au pair-vuoteni muistoista, joka pääsee kirkkaasti, unohtumattomimpien muistojen top 3-listaan.
In my previous blog post I wrote I`m expecting new experiences for this year I`m spending as au pair here in Sweden. First thing I thought wasn`t that I`m ending up in the hospital and laying in the surgery operation room. Now I`m sharing with you one memory from my au pair year who is definitely on "one of the most unforgettable moments" top 3 list.
Here we go..
Kaikki alkoi suunnatessani lokakuun eräs viikonloppu ystäväni luokse Smålandsstenariin, Smålantiin, Keski-Ruotsiin. Olin päättänyt matkata bussilla, koska hinta on tällöin huomattavasti halvempi kuin junalla matkatessa. Ainoa kirous tosiaan on 7 tunnin istuskelu bussissa, mutta mottoni kuuluu: Kaiken sitä kestää, kunhan rahaa säästyy." Kuitenkin jo bussille meno sai omat jännitysmomenttinsa meinatessani myöhästyä bussissa. Juoksin vedettävän matkalaukkuni kanssa tuli hännän alla juna-asemalta bussiasemalle viidessä minuutissa.
Ehdin kuin ehdinkin bussin luokse, missä bussiaseman henkilökuntaan kuuluva mies tuli tiedustelemaan minne olen matkalla. Sanoessani määränpään hän hämmästyksekseni nauroi ja halasi minua. Hyppäsin ihmetyksen vallassa bussiin ja matkani alkoi kohti Smålandsstenaria, tuolloin vielä onnellisen tietämättömänä tulevasta viikonlopusta. Saavuin ystäväni luokse iltapäivästä. Oli ihanaa nähdä häntä ja hänen äitiään, sillä kummatkin ovat läheisiä ihmisiä minulle. Perillä oli minua odottamassa katettu pöytä hyvine ruokineen ja tunsin oloni todella onnelliseksi.
The whole story began one weekend in October when I decided to visit a friend of mine who is living in Smålandsstenar, located somewhere middle of Sweden. I decided travel there by bus since tickets are cheaper instead of taking a train there. The only downside of bus is long travel time, 7 hours. But my motto is: "If you can travel by a cheap price, you can stand it." Anyways, even arrival to the bus station was a such a mess since I almost missed my bus. I ran from the train station to the bus station in 5 minutes.
But I made it! I was at the right place at the right time. Some random staff person of bus station just a bit surprised me by asking where I`m heading to and when he heard my response, laughed and hugged me. (???) But in the end I was sitting in the bus at last, feeling so happy without any knowledge of upcoming troubles.I arrived my friends place in the afternoon. It was lovely to see her and her mom since they both are quite close for me. Good food was waiting for me and I felt myself happy.
Illalla ulos lähtiessäni aloin kaivella matkalaukustani hanskoja ja kaulaliinaa. Avatessani matkalaukun kuuma aalto sävähti lävitseni tajutessani, että eihän tämä ole minun matkalaukkuni. Olin epähuomiossa ottanut bussin tavaratilasta toisen matkustajan matkalaukun, joka näytti ihan kuin omaltani. Laukussani oli kaikki kalliit meikkini, lempivaatteeni ja kaiken kukkuraksi kallis uusi 800 euron kamera, johon olin säästänyt rahaa kuukausia vielä asuessani ja työskennellessäni Suomessa. Seuraavana yönä en nukkunut kunnolla, ajatellessani tulisiko laukku löytymään vai ei.
Lauantaina kaverini äiti soitti bussiyhtiölle ja muutamien puheluiden jälkeen saatiin selvitettyä, että bussikuski oli ottanut laukun talteen ja saisin sen takaisin matkatessani bussissa sunnuntaina takaisin Tukholmaan. Olo oli todella helpottunut ja ajattelin, että nyt pahin oli takana. Minulle lainattiin ystävällisesti vaatteita ja meikkejä koko viikonlopun ajan, koska edelleen ainoat tavarani, jotka minulla sillä hetkellä mukana olivat läppärini ja kännykkäni.
On Saturday my friend`s mom called to the bus company and after a few phone calls we got to know the bus driver had my luggage. They said they will return it on Sunday, put it back to the bus while I`m traveling back to Stockholm. I felt then reliefed and thought the worst is now over. Others borrowed me friendly their clothes and make up through the whole weekend since the only things I had there with me were my lap top and mobile phone.
Illaksi meillä oli suunnitteilla hauska tyttöjen karaoke-ilta. Ruokaa, juomaa, ruotsalaista karaokea ja 10 naista samassa asunnossa. Siinä sitä huutoa, laulua ja meininkiä riitti. Illemmalla meidän oli tarkoitus lähteä ulos, joten ystäväni lainasi minulle korkokenkiään. Korkokengät olivat kuitenkin yhtä kokoa liian suuret ja rappusissa astuin hieman syrjään rappusten askelmilta. Lensin muutaman portaan alas suoraan oikealla kyynärpäälleni. Nousin kuitenkin ylös, vaikka käteen hieman koski, sanoen olevani kunnossa, joten jatkoimme matkaa bussipysäkille. Pysäkillä kuitenkin kipu yltyi, joten menin takaisin ystäväni asunnolle nukkumaan. Saapuessani yksin asunnolle yritin riisua takkiani pois. Tajusin etten saisi takkia pois omin avuin, koska en pystynyt liikuttamaan oikeata kättäni kunnolla suunnattoman kivun vuoksi. Soitin ystävälleni, joka saapui pikimmiten takaisin ja soitimme taksin sairaalaan.
Sairaala oli kuin vanhasta kauhuleffasta rumine ja kolkkoine seinineen ja lattioineen. Kello oli 1-2 aamuyöllä harhaillessamme tyhjiä sairaalakäytäviä pitkin etsien röntgenhuonetta. Röntgenhuoneeseen jouduin menevään yksin, jossa englantia osaamaton röntgenhoitaja yritti minulle ruotsiksi kysellä henkilötietojani ja neuvoa, kuinka minun tulisi asettaa käteni röntgenpöydälle. Kipu oli niin sietämätön, etten meinannut saada kättä oikeaan asentoon ja kykin kummallisessa epämukavassa kumarassa asennossa yrittäen pitää tasapainoani hallinassa, jotta kuvat saataisiin yrittäessäni samalla ymmärtää mitä röntgenhoitaja minulle oikein puhui.
We had planned to have a fun girl`s karaoke night together. Food, drinks, Swedish karaoke songs and about 10 women at the same apartment. Later in the evening the purpose was to head out. My friend borrowed me high heels which were a bit too big for me. When I was going down the stairs I stepped out of the stair, lost my balance and fell down straight ahead to my right elbow. First I thought it wasn`t nothing, so I stood up and said I`m right even my hand was hurting a bit. When we reached bus stop the pain was just got worse. I decided to go alone back to my friend´s house and thought I need just some rest and pain would be away tomorrow. When I was back at their house I tried to take away jacket but realised I couldn`t take it away on my on because I couldn`t move my arm. I called my friend and we took a cab to the hospital.
The hospital was like from some old horror movie with ugly walls and floors. Time was around 1-2 in the middle of the night when we were walking in a hall way trying to find our way to the x-ray room. I had to go to the x-ray room without my friend and the situation was quite interesting since nurse didn`t speak english at all. She tried to ask me my personal details in Swedish and tell how I should put my arm that they could get x-ray pictures. The pain was so horrible I had troubles to place my arm in a right position. I was "standing" at really uncomfortable position and trying to keep my balance since I wasn`t allowed to move while they were taking pictures.
Tuskaisan pitkä yö sisälsi paljon odottelua ja melkein nukahdimme ystäväni kanssa odotushuoneeseen. Odottaessamme kyytiä takaisin ystäväni kotiin istuimme puolihysteerisessä tilassa sairaalan päivystyksen eteisen tuulikaapin lattialla ja nauroimme faktalle, että jollemme olisi tavanneet kaksi vuotta sitten Englannissa emme tuskin tällä hetkellä istuisi käsi murtuneena Värnamon sairaalan lattialla.
Seuraavana aamuna sairaalasta soitettiin, että röntgenkuvista oli käynyt ilmi että kyynärpääni oli murtunut. Minun tulisi matkata takaisin Tukholmaan, jossa kädellle tehtäisiin lisätutkimuksia ja päätettäisiin mahdollisista jatkotoimenpiteistä. Hyppäsin bussiin sunnuntaina, käsi kantositeessä ja istuin murtuneen käden kanssa 7 tuntia bussissa, vaihtaen bussia kaksi kertaa. Haastavammaksi matkan teki lentolaukkuni, jonka olin vihdoin saanut takaisin, jota yritin raahata mukanani yhdellä kädellä, käsilaukkuni ja ydhen ylimääräisen muovipussin lisäksi. Bussissa istuessani ihmiset runnoivat kipeää kättäni mennessään vessaan, koska käsi oli käytävän puolella.
The whole night was just about endless waiting and we almost fell asleep in a waiting room with my friend. When we were waiting a ride back to home we were so hysterical and tired we just sat at the draught lobby of hospital and laughed to the fact that if we would haven`t met two years ago in England we wouldn`t sit tonight here on the Värnamo hospital`s floor in the middle of the night.
Next morning a doctor called me and told me my elbow was broken and it would be better to go to back to Stockholm and decide there should it be operated or not. On sunday I took a bus back and sat 7 hours in a bus. I had to change a bus 2 times what made it challenging since I had just one hand to carry my luggages.
Saapuessani Tukholmaan minua oli vastassa Tukholma-ystäväni äiti, joka ajoi minut Danderydin sairaalaan akuutti-päivystykseen. En ollut syönyt tai juonut mitään seitsemään tuntiin, koska minua oli kielletty tekemästä niin jos joutuisin samantien leikkaukseen. Minut kuitenkin tutkittiin vain pikaisesti ja sanottiin, että saisin tulla seuraavana päivänä sairaalan osastolle muutamiksi öiksi, kun kohtalostani päätettäisiin.
Seuraavana aamuna palasin sairaalalle, jossa minut kiidätettiin akuuttia sairaalahoitoa tarvitsevien osastolle. Vaihdoin vaatteeni sairaalavaatteisiin ja päädyin huoneeseen, jonka jaoin kahden muun potilaan kanssa.
When I arrived to Stockholm my Swedish friend`s mom picked me up from the station and drove me to the Danderyd`s hospital. I haven`t eaten anything in 7 hours because a doctor hasn`t been sure should I get operated straight ahead in Stockholm. But they just looked my condition quickly and said I should come back next day and spend there a few nights when they were discussing about my treatment. Next morning I went back to hospital and they sent me to the section for patients who need operating immediately. I changed my clothes to hospitals "beautiful" white ones and ended up to the room which I was sharing with 2 roommates.
Seuraavat päivät menivät kuin kummallisessa sumussa. Minua kärräiltiin isossa sairaalasängyssäni ympäri sairaalaa maatessani kuin raato vällyjen välissä. Olo tuntui tuolloin sairaammalta kuin se oikeasti olikaan. Päivän kohokohtia olivat ruokahetket tai kun joku pistäytymään vierailulle. Hoitajat olivat todella mukavia ja ystävällisiä ja kyselivät aika-ajoin oliko kaikki hyvin. Joka aterian yhteydessä kaikki potilaat saivat kauhean kasan kipulääkkeitä aina alvedoneista morfiineihin. Jos halutaan jotain positiivista tuosta sairaalajaksosta löytää, niin siellä viettämäni aika teki ruotsin kielelle erittäin hyvää, koska osa hoitohenkilökunnasta ei puhunut lähes ollenkaan englantia, joten asioita selitettiin minulle aika ajoin ruotsiksi. Välillä keskustelumme olivat kummallista ruotsin ja englannin sekoitusta minun puhuessani englantia ja hoitajien puhuessa ruotsia. Siitä huolimatta yhteisymmärrys oli loistava. Välillä vaihdoin kielen englannista ruotsiin, mutta sen verran tuskissani tuolloin olin, joten en tilanteessa ajatellut mikä olisi parasta kielitaidolleni.
Those days I spent in the hospital felt endless. Part of the time I was feeling I wasn`t in this world anymore, everything felt so unreal. ( I had quite strong medication, haha.) I traveled around the huge hospital building laying down on my big hospital bed and felt myself more sick as I even was. The top moments of days were meals and if someone came for a visit. Nurses were nice and friendly and asked all the time how I was feeling. After every meal all the patients got much painkillers, normal painkillers and Morphin. If I want to find something positive from that hospital period, it improved my Swedish skills much since part of the staff didn`t speak so good English so some of them were speaking me just Swedish. Sometimes when my Swedish speaking skills were not good enough I spoke English and they spoke me back Swedish and we understood each other
perfectly!
 |
| A view from my window which I was looking every day.. |
Vietin sairaalassa muutamia öitä, koska leikkausta lykättiin olosuhteiden pakosta. Keskiviikko-aamuna minut lopulta kärrättiin sairaalasängyssä leikkaussiipeen. Leikkaus on hyvin hygieninen tapahtuma, joten minun oli täytynyt peseytyä hiuksia myöten täydellisesti ja poistaa kynsilakat varpaita myöten. Minut vietiin ensiksi huoneeseen, jossa potilaat valmistellaan tulevaan leikkaukseen. Käteni puudutettiin ja minulle annettin rauhoittavia, jotta olisin rennommin tilanteessa. Leikkaussaliin päästessäni minut vaivutettiin puolittaiseen narkoosiin eli uneen, jotta heräisin helpommin leikkauksen jälkeen. Leikkaus kesti kaksi tuntia, mutta rauhoittavien takia en edes huomannut vaipuvani uneen. Muistan edelleen hämärästi hetken, kun minut herätettiin leikkaussalista. Minulle sanottin ruotsiksi leikkauksen olevan ohi, ja muistan vastanneeni sekavassa tilassa heille pitkän ruotsinkielisen lauseen takaisin. Mitä olin sanonut tuolloin, siitä ei ole enää harmainta aavistustakaan.
I spent some nights in the hospitals because they were changing my operation time futher and further. Finally on Wednesday morning they decided to begin a surgery. The Surgery is really hygenical operation so I had to shower myself well and even nail polish from my toes had to been removed. They took me first to the preparation room, anesthetized my hand and gave me some downers. They put me in the sleep and because of downers I didn`t even notice when I fell sleep. Surgery took a few hours and I still remember when they woke me up in the operation room. They told me that surgery was over and even though I was still a bit my "own world" because of drugs I answered them back a long sentence in Swedish without thinking about it at all.
Oloni oli hyvin heikko operaation jälkeen, koska en ollut syönyt yli puoleen päivään yhtään mitään. Käteni oli edelleen puudutuksen alaisena ja tunnon palatessa aloin tuntemaan piinaavaan kivun, millaista en ollut koskaan ennen tuntenut. Seuraava yö sairaalassa oli uneton yrittäessäni kestää kipua. Tuon yön aikana yöhoitaja-parka ramppasi huoneessani alituiseen lääkkeiden kanssa painaessani kutsuntanappia ja valittaessani kauheata kipua.
My condition was really week after operation because I wasn`t allowed to eat anything before surgery. My hand was still in anesthezia and when I got my sense of touch back I felt enormously horrible pain. During the next night poor night nurse ran to my room all the time bringing me more and more painkillers and listened my moaning. It was a horrible night.
 |
| Chocolate from my Swedish friend |
Arkielämäni tämän periodin jälkeen koostui enimmäkseen ruotsin kielikurssin lisäksi fysioterapiakäynneistä sekä päivittäisistä jumppaliikkeistä, jotta saisin käden toimimaan normaalisti. Kiirettä siis piti tuolloin muutaman kuukauden ajan. Kivut alkoivat vähetä pikkuhiljaa ja muutamien kuukausien jälkeen aloin jo olemaan paremmassa kunnossa.
When they let me leave the hospital I spent the next days at my Swedish friend`s parents place with my mom. I needed help with normal routines and I couldn`t survive without help. I missed one au pair working week totally. After a week I came back to my au pair family, still feeling a bit unbalanced and weak. Next week I got some extra help from family`s grandma. She drove kids to the kindergarten because my hand was covered by plaster. Even thoug I just had one hand I was able to work quite much at home. I had to wear plaster just 10 days and after it stitches were removed.
My normal life after the hospital period were quite busy. I was attending to Swedish language course and went every week to the physiotherapy. After a few months the condition of my hand got better and there was less and less pain.
Tällaiset tapahtumat elämässä pistävät ajattelemaan, kuinka pienistä asioista välillä valitamme, unohtaen kuinka hyvin asiat oikeastaan ovatkaan. Kuinka rahaa on liian vähän, vapaa-aika ei riitä, ulkona on liian kylmä ja bussi on myöhässä. Sen sijaan meidän kuuluisi olla kiitollisia että olemme terveitä ja elämme hyvinvointivaltiossa, jossa onnettomuuksien sattuessa saamme parasta mahdollista hoitoa.
Sairaalaperiodi oli painajasmainen, mutta se on saanut minut ajattelemaan asioita syvemmin, opettanut tottakai lisää ruotsia ja jättänyt mieleeni muiston jota en koskaan unohda. Olen kohdannut yhden pahimmista peloistani, mikä liittyy sairaaloihin ja leikkauksiin. Ennen jähmetyin kauhusta edes kuvitellessani jonkun pistävän ihostani läpi neulan. Sairaalassa minut laitettin tämän tästä neulalla tippaan ja letkuihin kiinni, joten olen päässyt yli pelostani. Selviydyin myös leikkauksesta kunnialla, vaikka ajatus nukutuksesta ja kirurgin veitsestä saivat olon hyperventilaatio-tilaan. Näin ne pelottavat tapahtumat kasvattavat meitä, tekevät ihmisestä vahvemman ja rohkeamman.
These kind of tragedies in life really let me think about how much we are complaining a little harmless things forgetting how lucky we actually. We are complaining how we don`t have much money, we don`t have free time enough, how cold it´s outside and the bus is always late. We should be more thankful when we are healthy and live in the welfare state where we get treated well when accidents are happening.
The hospital period was such a nightmare but alsos made me think things deeper. The period learned me more Swedish ( haha) and left a memory I don`t ever forget. I have also faced one of my worst fears because I have always been afraid of hospitals and a thought of a surgery. I faced it and survived. Before I was feeling panicked just a thought about that someone is stitching me by a needle. Facing your fears is the good way to make you braver and stronger.
Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka kävitte katsomassa minua, toitte suklaata ja keksejä, jaoitte ihanaa sympatiaanne ja lähettelitte minulle tsemppausviestejä kännykkään ja facebookiin. Kiito erityisesti ystävälleni ja hänen äidilleen Smålandsstenarissa avusta ja huolenpidosta ja Tukholma-ystäväni vanhemmille, jotka ystävällisesti ottivat minut kotiinsa asumaan toipumisajaksi. Teidän kaikkien ihanien ihmisten avulla jaksoin sairaalajakson yli.
Tänä päivänä käteni toimii jo normaalisti. Kipuja saattaa olla välillä tuon tuosta mutta niitä vähenemään päin jo! Päivä kerrallaan mennään parempaan suuntaan.
Thanks for all the lovely people who visited me, bring me chocolate and cookies, shared your sympathy and sent me get well soon messages via phone and Facebook. Thanks expecially for my friend and her mom from Smålandsstenar who helped me a lot and also for parents of my Swedish friend who took me to live their home before and after the painful hospital period.
Nowadays my hand is working normally. Of course sometimes I feel a bit pain but it`s really rare. Healing takes time but I`m getting better day by day.
Meillä on elämässämme hyviä että huonoja ajanjaksoja. Huonot tapahtumat kasvattavat meitä, tekevät ihmisestä vahvemman ja viisaamman. Huonoina päivinä pidän mielessäni, että mikään ei kestä ikuisesti, ja sanontahan kuuluu:'
We have good and bad periods in our lives. Bad periods help us grow as persons, making us stronger and wiser. During those bad days I`m keeping in my mind nothing last forever and the fact is:
"Because without the bitter, baby, the sweet ain't as sweet."
-SaTuulia-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti